Sivut

21. heinäkuuta 2009

Lisää muisteluita...ja hieman nykyisyyttäkin.

Tässä muutama päivä sitten ompelin tyttärelle muutaman liivimekon. Laitoin ne henkariin roikkumaan ja sohvalta niitä katselin ja ennenkaikkea sitä värimaailmaa jonka Marimekon kangas toi tullessaan. Huomasin, kuinka ajatukset menivät ajassa taaksepäin. Sain itse samaisia mekkoja ollessani pieni tytöntyllerö. Mummoni niitä ompeli minulle harvakseltaan ja itselleen samanlaisia. Muistan, että takana oli vetoketju kiinnitys ja helmat olivat hulmuavat. Niin sitä tulee mieleen mukavia ja kesäisiä lapsuusmuistoja.♥

Tässä tutkiessani kaappeja ja laatikoita löysin vanhat villasukat, polvipituiset ja lukemattoman määrän erilaisia sormikkaita ja lapsia joita mummoni teki minun ollessani pieni. Niitä saivat kaikki naapurin lapsetkin. On uskomatonka kuinka kauan käsityöt säilyvät kaapissa, jos niitä säilytetään oikein. Sieltä löytyi useita pareja käyttämättömiä pareja, sillä olen halunnut säilyttää nuo muistoksi sekä malleiksi, jotta itse voin sitten alkaa tekemään samanlaisia.Nämä polvisukat sain hiihtosukiksi seitsemän vuotiaana ja vieläkin ovat erinomaisessa kunnossa. Verenperintönä tämä on siis tullut.

Äitini kanssa muistelimme niitä kirjoneuleita, joita hän teki meille ja kuinka äitini inhoaa niitä. Kuulema pistää ja on niin paksut.(kikattelen)Kaikkihan eivät voi tykätä samanlaisista asioista. On erinäisiä taitoja joita äitini on perinyt. Mielestäni hän voisikin perustaa oman blogin. Hänen käsissään syntyvät kirjontatyöt, virkkuut ja varsinainen luovuus pääsee valloilleen neulonnassa. Hän kun neuloo kaiken omasta päästään. Joskus menee onnistuminen hieman hakoteille, mutta sitkeästi valmistaa uuden kunnes onnistuu. Kaikki kunnia siitä hänelle, niinhän se pienikin lapsi harjoittelee monia elämänalueita.
Äitini neulomisesta tuli mieleeni musta villapaita, jota odotin kuin kuuta nousevaa. Töiden jälkeen hän sitä neuloi ja minä kävin tuon tuosta tivaamasta, että joko se on valmis? Miksi se ei valmistu nopeampaan? Nyt tiedän, että neuletyö voi viedä aikaa päiviä, viikkoja ja toisilla jopa vuosia ennenkuin saa jonkun valmiiksi. Itsellänikin on ystävän neule ollut vuosia keskeneräinen, jota olen taas aloitellut. Lupasin sen valmiiksi syyskuuksi. Vuosihan on tietty kysymysmerkki.;-D Ei vaan. Olen päättänyt sen olevan valmis silloin.

Kouluaikoina käsityötunneilla neuloimme sukkia ja lapasia. Mitäpä vielä. Lapaset olivat liian pienet ja sukkapari oli varsinainen ilmestys. Toinen sukka ei mahtunut jalkaan ja toiseen mahtui melkeinpä kaksi. Niinkin voi käydä. Virkkaushommat hoiteli äiti ja opettajalle kiltisti sanoin tehneeni kaiken itse. Niinpä niin, tässäkin historia toisteli itseään. Äitini virkkuut hoiti mummo, joten hoidanko minä oman lapseni pylväät ja piilosilmukat yms.? Siinäpä kysymys.

Näin jälkikäteen ajateltuna. Koulun käsityötunnit olivat aika ahdistavia. Kamalasti lapsia ympärillä, haastava työ ja valmiiksi piti saada ajoissa yksi opettaja ja jonottaa piti vuoroaan. Luovuus ja innostus ei siis kauaa kestänyt ja näinhän se on nykyäänkin, sillä itsekin olen kässänmaikkana toiminut.

Muutamina päivinä on tässä tullut tuumailtua, että mitähän tuo typykkä mieltää tämän, että on aina lankakeriä, kankaita, puikkoja, neuloja ympärillä. Koneet sauhuavat ja mami laulelee samalla lapsoselle lastenlauluja. Näin varmaankin tulee olemaan koko lapsuus ja nuoruus. Tosin montaa vuotta en ajatellut luritella.

Aiemmin kirjoitin, että puolisokin on käsityötaituri. Olemme taas sunnitelleet osallistuvamme joulumyyjäisiin. Vuosikaudet olemme tehneet lyhtyjä yhdessä ja samalla olemme myyneet muita kädentöitä ja joululeivonnaisia.

On hieno, että tämä on koko perheen yhteinen harrastus ja ehkäpä pienokaisesta tulee käsityöalan harrastaja aktiivisesti tai sitten ei todellakaan. Niin tai näi, aika sen meille näyttää.

Nyt heitänkin pienen kysymyksen, muistatkos omat käsityötunnit ja mistä pidit ja mitä inhosit?
Mukavia muisteloita.♥

1 kommentti:

  1. Kyllä. Aivan kamalia ne ala-asteen tunnit. Opettaja oli Hitleristä seuraava, meillä oli "supattelupoliisi" eli ope kiersi luokassa ja salaa nimesi jonkun oppilaista poliisiksi, joka sitten tunnin päätyttyä kavalsi kaikki, jotka olivat sanoneet sanankin tunnin aikana (josta luonnollisesti seurasi julkinen sättiminen). Koneella kun hajoiteltiin ompelemaan ei saanut mennä yksikään pisto harjoituspaperilla olevan viivan yli tai joutui uudestaan tekemään koko homman. Jåå-å. No, oppi ainakin tarkkaavaisuutta ja pitämään suunsa kiinni. Tämä siis oli ihan ensimmäinen käsityön opettaja. Toinen oli semmoinen lempeä mummo eli viittä vaille eläkkeelle valmis nainen. Hänestä tykkäsin. Yläasteella taidettiin tehdä myös poikien kanssa vaihto eli tytöt puutöihin ja pojan ompelemaan. Puutyön opettajakin oli tosi kiva mies.

    Muistoja on siis hyviä ja huonoja.

    VastaaPoista

Kiitos viestistäsi.